Täällä ”kaukana kaukana poissa”

Kun ensimmäiset kuvat iskeytyvät eetteriin Spielbudenplatzin Winterdeckin avautumisesta, kun lähtölaskenta Santa Paulin ja koko SaksanSantaPauli joulumarkkinoihin alkaa sosiaalisen median jokatuutissa ja omaan sähköpostiin tupsahtaa muikunpaistoa, merimieskirkkoglögiä ja lakkakakkutehtailua ennakoiva Ankkuri, valtaa pamulaisen kirpaiseva kaipuu.

Sinä kipuilevana hetkenä tunnet taas, miten sormet jäässä ja innosta täristen istut jollakin niistä monista joulumarkkinakojuista juomassa vaihtelevaa Glühweinia, kun paahdettu manteli, keitetty viini ja Schinkenwurst tuoksuu ympärillä.

Siihen samaan kuvaan liittyy syksyn hampurilainen viima. Se ikuinen kylmän kolea kosketus, joka syksyllä saapuu. Se tuntuu niin Weihnachtsmarkteilla kuin basaarimökissä muikkupannun lämmön taMun lenkkitie Alsterillesaajana. Se nousee Elbeltä yhtä varmasti ja pistävänä kuin saksalaisten kommentit mistä tahansa kanssaeläjien puuhasteluista.

Siihen kuvaan kuuluvat myös kuulaan kirkkaat alkutalven päivät Alsterilla, heikkatien jäätyneet kiteet ensimmäistä kertaa ja pakastettujen lehtien tuntu tossujen alla.

Kollaasiin yhdistyy vielä ystävän realiaikainen viesti, jossa kertoo olevansa menossa Molotowiin keikalle illalla ja – tunnet, miten mielikuvanyrkki iskee vatsaan ja nostaa kurkunpäähän asti jotain ylös. Et edes tiedä, missä Molotow nykyään on tai millaiseksi keikkapaikaksi se on muotoutunut sittemmin, mutta muistat sen ajalta, jolloin Hampurin Esso-Häuser olivat vielä pystyssä. Muistat sen piskuisen, tupakantuoksuisen tunnelman yläkerrassa ja punertavan pimeän rapun alas, kymmenet päällekkäin liimatut keikkajulisteet seinällä,  lyhyen baaritiskin päädyssä ja viikonpäivästä piittaamattoman tupaten täynnä olevan tunnelman.

Ohh, Hamburg, meine Perle, miten ikävä minulla Sinua onkaan!

Eräs Saksan suomalainen facebook-ystäväni kirjoitti juuri muutama päivä sitten päivityksen, jossa mietti, miten kaipaa useampaan paikkaan yhtä aikaa. Ulkosuomalaisen perisynti. Eräs toinen kysyi minulta, että voisinko ajatella lähteväni Yhdysvaltoihin, töihin ja elämään, jos mahdollisuus tulisi. En miettisi hetkeäkään. En vaihtaisi myöskään muistojani Hampurin vuosista ja ajasta kultaan ja purppuraan.

Silti olen onnellinen myös tässä ja nyt, Helsingin viiman ja säihkeen syleilyssä. Haluan ajatella, että kaipuu jonnekin on eteenpäin vievä voima ja ikävä kunnioitusta sitä aikaa kohtaan, jonka on elänyt ja rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa sen on saanut jakaa.

 

Ps. Hullaannuin täysin muutama viikko sitten paikallisessa Lidlissä. Saksalaiset joululeivonnaiset olivat ilmestyneet hyllyyn! Hypistelin jokaista pussia ja nyssykkää yksi kerrallaan kuin mitäkin suurinta aarretta. Valitsin Lebkuchenit.

 

Mainokset