Paluumuuttomietteitä

Pyry, tuisku ja räntä. Loska, kaljama ja sohjo. Sanoja, joiden tarkoittamiin lumen olomuotoihin olen saanut uudelleen käytännön tuntumaa. Muutimme neljä viikkoa sitten takaisin Suomeen ja on pakko myöntää, että paluumuutto on ottanut koville. Miten ihmeessä näillä jäisillä, mökkyläisillä kaduilla oikein kävellään, ilman että lihakset kipeytyvät jännittämisestä. Miten ihmeessä tätä pimeyttä oikein kestää.

Etukäteen valmistauduin tukemaan ja auttamaan lapsia sopeutumisessa paluumuuttoon, uuteen kouluun ja noh, elämään Suomessa. Olin unohtanut itseni. Olin ajatellut, ettei muutto ota minulle mitenkään erityisen koville. Mutta kehoni oli eri mieltä. Olen ollut loputtoman väsynyt. Muutos on vienyt voimat ihan konkreettisesti. Jos pää ei ymmärrä hidastaa tahtia, vaatii keho lepäämään pakolla. Olen nukkunut ylipitkiä yöunia. Vasta nyt neljän viikon kohdalla alkaa väsymys hieman hellittää.

Paluumuuttopäätöksen tekeminen viime syksynä ei ollut helppo. Oli paljon helpompi aikanaan päättää Saksaan muuttamisesta. Paluu ei tuntunut houkuttelevalta seikkailumielessä. Se oli järkivalinta. Olisimme viihtyneet Saksassa taatusti vielä pidempään, mutta emme uskaltaneet jättää tilaisuutta muuttaa takaisin Suomeen käyttämättä. Ja ehkäpä oli hyvä muuttaa siinä vaiheessa, kun meillä vielä oli kivaa Saksassa. Mutta emme kuitenkaan olleet vielä liian juurtuneita sinne.

Muutto Suomeen on ottanut lapsista eniten koville nuorimmaiselle. Hän oli Saksaan muuttaessamme vain 1-vuotias ja Suomi oli hänelle vain lomien onnela. Niinpä arki Suomessa on ollut hankalaa kohdata. Iltaisin on itketty ja ikävöity ystäviä Saksasta. Hän haluaisi muuttaa heti takaisin Saksaan. Kahdelle isommalle lapselle muutto on yllättäen ollut helpompi. He voivat helpommin itse pitää yhteyttä ystäviin Saksassa. Onneksi on nettiyhteydet!

Lasten siirtyminen suomalaiseen kouluun sujui onneksi suhteellisen kivuttomasti. Eroa saksalaiseen kouluun on todella vähän. Yllättävänkin vähän. Ei tietoakaan mistään huimasta digiloikasta, jota aina Suomen uutisissa hehkutettiin. Jonkinlainen loikka oli, mutta hyvin pieni. Ehkä suurin ero tähän mennessä on käsityöt, joita Saksan koulussa ei ollut. Ja se, että esikoinen kaipaa mustekynällä kirjoittamista, koska sillä tulee kauniimpää jälkeä kuin lyijykynällä. Ja kuopus harmittelee, ettei Suomen ekaluokalla ole englantia. Ja tietysti kouluruokailu, jota minä äitinä odotin kovasti. Ei enää kahden lämpimän ruuan keksimistä joka päivä, ei enää eväsleipien väsäämistä. Toistaiseksi koululounas ei kyllä ole kotona syödyn ruuan määrässä näkynyt. Kestänee hetken, että lapset tottuvat suomalaisen kouluruuan makuun.

Kuten kestänee hetken, tai ehkä pidemmänkin, että perheemme oppii suomalaiseen elämään takaisin. Saa luotua uudet arjen rutiinit, löytää mieleiset harrastukset ja elintarvikkeet kaupan hyllystä. Kirjastokortti on jo hankittu ja se on hyvä aloitus paluuseen sopeutumiseen. Kirjastosta voi sitä paitsi lainata myös saksankielistä kirjallisuutta.

Mainokset