Mitä ulkosuomalaislapsi menettää?

75A2BE58-EAEE-432D-BE64-69AF4A2353EDKatselimme lapsen kanssa lumista maisemaa Kuusamoa lähestyvän potkurikoneen ikkunasta. Vaikka näkökulma oli yläilmoista, meni mieleni lapsuuden talviin. Siihen lumikasaan, johon isällä oli tapana kolata lumi, kaivettiin majat, joissa leikittiin iltasella kynttilöiden valossa. Joinakin vuosina tehtiin lumiukko, vaikka useammin nuoskalumirakennelmien tehtävä oli kai opettaa myöhempää elämää varten, että valtavat suunnitelmat eivät tuota yhtä hyvää lopputulosta kuin hahmotettavan kokoiset. Keväällä hanki kantoi, ja joskus hiihdeltiin eväiden kanssa. 

Tyttäreni käytti kirjoista oppimaansa sanaa ”lumivaippa”, kun Berliinin kaduilla saattoi tuskin erottaa valkoisia hiutaleita. Hän ei välttämättä opi hiihtämään tai luistelemaan. Hän lapsuusmuistonsa ovat vähemmän valkoisia, eikä hän taida  vieläkään tietää, miltä tuntuu, kun lunta menee käsineen ja hihan väliin. Kun katselin talvimaisemaa, ajattelin hetken, mitä kaikkea lapsi tuleekaan menettämään vain siksi, että vanhemmat ovat päättäneet sijoittaa elämänsä keskieurooppalaiseen suurkaupunkiin.

Sukulaiset ovat olleet huolissaan lapsen kielitaidosta. Ei siksi, että juuri nyt olisi jotain syytä (2,5-vuotias käytti juuri sanaa ”lumivaippa”), vaan siksi, että eläminen ulkomailla väistämättä tulee vaikuttamaan kotikielen taitoon. Elinympäristö, kontaktit ja harrastukset jättävät jälkensä jokaisen omaan kieleen, idiolektiin, jonka ajatellaan olevan sormenjäljen tavoin täysin uniikki ja yksilöllinen. Jos elää Saksassa, ei idiolekti voi olla samanlainen kuin se olisi täysin suomenkielisessä ympäristössä. Voi jopa olla, ettei lapseni suomen kielen taito koskaan yllä sille tasolle, että hän pääsisi suomalaiseksi virkamieheksi, ruotsin osaamisesta puhumattakaan. 

On helppo listata asioita, jotka ovat menetys. Lasta ei kehuta ”tomeraksi tytöksi” neuvolassa, koska neuvoloita ei Saksassa ole. Hän ei saa kokea suomalaisen peruskoulun hyviä puolia. Hän ei opi pelaamaan pesäpalloa. Hän ei ymmärrä, että naamiasasu kuuluu pukea vappuna eikä helmi-maaliskuussa. Nyt hän vielä seuraa suomalaista lastenkulttuuria, mutta vanhempana hän ei ehkä pääse osalliseksi suomalaisista sukupolvikokemuksista, jotka tulevat määrittämään suomalaisten ystävieni lasten elämää. 

Ilonvalkoisista lumimuistoista on onneksi lyhyt matka koulun hiihtokilpailuihin sekä lyhyisiin talvipäiviin ja pitkiin öihin. Tyttäreni lapsuusmuistot ovat varmasti vähemmän valkoisia, mutta ehkäpä ne ovat sitten värikkäämpiä. Vahvan äidinkielen sijaan hän saa kaksi kieltä, ja tunnen iloa siitä, että hän ymmärtää todennäköisesti jo nyt, että ihmisten kuuluukin puhua erilaisia kieliä. Hän saa elää monikulttuurisessa ympäristössä, ja hänen maailmansa on suurempi kuin minun maailmani oli 1980-luvun Koillismaalla. 

On ehkä luonnollista, että vanhempi haluaa lapsellensa kaiken. Väitän, että kaikki on kuitenkin aivan liikaa. Elämällinen mahdollisuuksia saa riittää. 

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s