Samat varpaat, sama sydän

turkoosit varpaat Elbella 2015
Varpaat Elbellä 11.6.2015

Sosiaalinen media muistutti minua tänään elämästäni kahden vuoden takaa. Turkoosit varpaankynnet, lenkkitossut ja Elbe. Muistoissa aurinko, alkukesän innostus sukista vapautetuissa varpaissa, sydämessä odotus ja haiku. Se oli aikaa, jolloin päätökset oli jo tehty, valtaosa tavaroista pakattu, rakas asunto Eimsbüttelissä jälleenvuokrattu. Ei ollut pelkoa, mutta oli jännitys.

Saska Saarikoski kirjoitti Hesarin kolumnissa Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen merkitysten kokemisesta ja koti-ikävästä. Hän puhui lasiseinistä, joiden vieraassa kulttuurissa asuva näkee rakentuvan ympärilleen merkitysrakenteiden puuttuessa. Hän puhui myös samaistumisen tunteen tärkeydestä, sukupolvikokemuksista, olemisesta omana itsenään osa historiaa.

Saariskosken tekstiä lukiessani olin itse ollut juuri tuhansien muiden kanssa saattamassa Koivistoa viimeisellä matkallaan ja nimenomaan kokenut hetkessä jotakin suureellista. Eräs meidän yhteiskuntamme ja minun sukupolveni vaikuttaja oli poistunut, ja samalla tuntui kuin pala elettyä historiaan olisi sulkeutunut takanamme. Oli helppo samaistua kansalliseen kunnioitukseen ja väistämätöntä summata Koiviston vuosia, Euroopan historiaa ja omaa elämäämme tuona aikana, jotka kaikki kietoutuvat sinetöidysti toisiinsa.

Samaan aikaan ja näinä kahtena vuonna, jotka kohta tuosta Elben varvaskuvasta olen viettänyt kotimaassani takaisin, on minun enemmän ja vähemmän ollut vaikea sopeutua. Merkityksen löytäminen ja yhteyden tunne tavanomaisessa arjessa ei ole itsestäänselvyys, vaikka tuttuja rakenteita on ympärillä yltäkylläisesti. Minun juureni ovat hyvin vahvasti suomalaisten ohrapeltojen, muurinpohjalettujen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteissa kiinni. Kuten Saariskoskikin kirjoitti: Suomi on täynnä merkityksiä. Niitä pitävät sisällään niin mökkitien mutkat ja mäet, Helsingin elävät kadunkulmat ja toistuvat tapahtumat kuin maamme kulttuurihistoriakin. Se ei silti tarkoita, että tutut asiat tuntuisivat oikeilta tai että niiden kanssa olisi hyvä olla.

Ajattelin joskus, että elämästä tulisi kylläiseksi kuten ruoasta voi tulla. Ajattelin, että kun jotkut asiat on saanut nähdä ja tehdä jotain erilaista, rauhoittuisi sielu, kaipuu enempään haihtuisi ja sydän ei ikävöisi sinne, jota ei tunne, mutta jonka tietää ruokkivan itseään yksinkertaisen kokemisen, näkemisen ja tuntemisen ansioista (ilosta). Elämän kohdalla ei kuitenkaan tulla kylläiseksi. Elämän nälkä kasvaa syödessä.

Kaksi vuotta on juuri niin pitkä ajanjakso, että siinä ehtii hengähtämään alkujännityksestä (ja -järkytyksestä), istumaan alas ja tuntemaan sen paljon, jonka taakseen jätti.

20170611_133726
Turkoosit varpaat katsoo Hakaniemeen 11.6. 2017

Minua ne merkitykset, jotka vielä reilu kaksi vuotta sitten olivat arkitodellisuuttani, ovat eniten muokanneet nykyistä itseäni. Nuo vuodet ovat lähihistoriaani, nuo vuodet, kuten kaikki suuret kokemukset, antoivat ja muuttivat paljon. Kun ne merkitykset ovat toisia kuin lähes kaikilla muilla, ei ole vaikea nähdä, miksi irrallisuus tuntuu aika ajoin vatsanpohjassa kylmettävänä kivimöykkynä, miksi edelleen miettii viikottain repun pakkaamista ja palaamista sinne, josta viimeksi lähti.

Se, sen lisäksi, että jotkut asiat eivät koskaan enää ole ennallaan. Kun on kerran lähtenyt, lasiseinät ovat muuttuneet lopullisesti. Sitä kaipaa aina monaalle, niin suomalaisen luonnon ihmeeseen, Saksan toisenlaisten ihmisten ja elämäntavan pariin, Hampurin kaupungin rehelliseen ja värikkääseen sykkeeseen kuin jonnekin, joka on vielä tulossa.

Kun yhdestä luopuu, jotain toista aina voittaa.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s