Maan päällä ja taivaissa

”Äiti, miä en halua kuolla.” Tyttäreni tuli kyynelsilmin luokseni illalla nukkumaanmenoaikaan. ”Voi kulta rakas, ei sun tarvitse tuollaisia pohtia, siä olet vielä lapsi”. ”Niin, mutta sitten kun miä olen mummo”.

Elämän ja kuoleman kysymykset ovat osa meidän kaikkien eloa maan päällä. Myös lasten, vaikka toivoisinkin heidän välttyvän tältä tuskalta. Lapseni ovat kokeneet jo kahden lemmikkieläimen kuoleman, joita he ovat hoivanneet ja rakastaneet. Varsinkin rakkaan koiramme Tuiskun menehtyminen aivan liian varhain sattui meihin kaikkiin, ja kaipaus on vieläkin osa elämäämme. Isoisäänsä lapset eivät ole koskaan tavanneet, sillä hän kuoli jo ennen heidän syntymäänsä. Tämäkin askarruttaa heitä aika ajoin. Isoäitinsä on sanonut luovuttavansa ruumiinsa lääketieteen käyttöön opiskelijoiden leikeltäväksi. Tätä tietoa lapset eivät osaa vielä käsitellä, ja olisinkin toivonut Oman säästävän heidät siltä. Miksi tuottaa lapsille turhaa tuskaa muutenkin niin pelottavassa maailmassa.

Elämän kiertokulkua

Pakolaisaallon myötä kotipaikkakuntammekin on täyttynyt huivipäisistä naisista ja hassua kieltä puhuvista tummista miehistä. Koulun pihalla ja luokkahuoneissa näkee jos mistäkin maasta tulleita lapsia, jotka kertovat koettelemuksistaan, pakomatkastaan ja sodasta. Miksi siellä maassa soditaan? Miksi siellä kuolee ihmisiä? Tuleeko tänne meillekin sota? Nämä asiat jäävät pyörimään lasten mieliin.

Olen puhunut lasteni kanssa Jumalasta ja taivaasta aina heidän siitä kysyessä. En ole itsekään koskaan ollut erityisen uskovainen, mutten ateistikaan. Haluan uskoa Kaikkivaltiaan olemassaoloon, ja välittää tämän uskon lapsillenikin. He uskovatkin, että nyt Tuisku on Opan luona taivaassa. Ja niin on hyvä. Tämä usko tuo heille jonkinlaista turvaa ja vähentää pelkoa tässä niin myllerryksen täytteisessä maailmassa.

Pilven reunalla

Olen itsekin murehtinut lapsena kuolemaa, samoten iltaisin, niinkuin nyt tyttäreni. Muistan ahdistuneeni siitä aina niin paljon, että sain pahoinvointia. En kuitenkaan koskaan puhunut äidilleni tästä, ei hän tiennyt miksi voin pahoin. Luuli varmaan vatsataudiksi. Onneksi oma pieni herkkä ja erittäin tunnerikas tyttäreni tulee luokseni puhumaan eikä jää yksin pelkonsa kanssa.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s