Sinä huippu hieno Ihminen

20170415_1Vietin pääsiäistä minulle maailmassa tärkeimmän naisen kanssa meren äärellä. Oli kylmä. Öisin pakasti, vedet olivat jäätyä putkiin, toisinaan satoi lunta auringonpaisteen sekaan. Oli ihanaa. Touhuilimme haravan ja harjan varressa, ihmettelimme talven alta pilkistäviä lupauksia vihreydestä ja auringon timanttista leikkiä aaltojen pinnalla. Vesi oli kirkasta kuin pakkasyön taivas ja virkisti iholla yhtä voimakkaasti. Puhuimme ihmiselämästä, armosta ja toki, kyllä, saksalaisista lempikrimeistämme.

Pohdimme sitä, miten vaikeaa on olla itselleen armollinen. Miten hankalinta maailmassa on rakastaa itseään sellaisena kuin on. Mietimme, miten keskustelukumppanini vahva luterilainen kasvatus on vaikuttanut kerran tytön kasvuun ja myöhemmin aikuisen naisen kokemukseen olemassa olevaksi tulemisesta kovan työn ja tekemisen kautta. Mietin, miten me nykysukupolvet jatkumona etsimme elämän merkitystä itsemme ulkopuolelta sen sijaan, että katsoisimme sisään.

Kun minä katson tätä rinnallani koko elämäni kulkenutta naista, tiedän, että hän on antanut itsestään kaiken, jonka yksi ihminen voi antaa. Hän on ollut läheisilleen armollinen, antanut anteeksi pahat sanat ja lapselliset teot. Hän on tukenut ja kuunnellut, vienyt läpi ihmiselämän harmaiden kallioseinien ja tehnyt hyvistä hetkistä ikimuistoisia. Hän on rakastanut perhettään välittäen aidosti ja tehnyt toisten eteen epäitsekkäitä ratkaisuja, jotka elämänsä varrella on oikeiksi kokenut.

Hän ei ole kuollut puolestani vaan on elänyt kanssani.

Silti, ihminen ei tunnu näkevän sitä, minkä kaikki muut näkevät. Hän ei tunne, kuinka upea, erityinen ja rakkautta ansaitseva yksilö hän on. Hän ei ymmärrä, miten jokainen, joka hänen suoran selkänsä ja lämpimien siipiensä alle on saanut osua, saisi olla kiitollinen. Ihminen haluaisi luottaa ihmiseen ja siihen, että elämän kantaa, mutta epäilee sanojaan jo ne sanoessaan, koska elämä on osoittanut niin toisin.

Minulle kristillisessä perinteessä ja pääsiäisen sanomassa oleellisinta on armo ja rakkaus. Joku on kuollut minun puolestani, jotta saan elää, tehdä valintoja, rakastaa. Ymmärrän armon yksinkertaisimmillaan vastavuoroisena luottamuksena ja anteeksiantona ihmisen ja maailman välillä ja rakkauden hyväksyntänä, joka ei tuomitse tai ruoski – ei edes itseään.

Helppoa se ei ole, itsensä rakastaminen tai armon löytäminen omasta sielustaan, mutta lohdullista on se, että meille on annettu siihen koko elämä aikaa. Tämä elämä, joka on yllätyksellinen, vaihteleva ja toiveikas kuin Suomen kevät. Lumipyryn jälkeen horisontissa siintää entistä sinisempi taivas, koko pihapiiri on kuin uusi talven roskien siistimisen jälkeen ja rannan lehtikasan alta puskee leskenlehtivarsi kohti aurinkoa.

20170416_070041

Koko elämä aikaa oppia.

Lämpimiä ja ihmetteleviä kevätpäivä itse kullekin toivoen -kovasti sitä jo odotellaan!   

 

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s