Rakkain vieras

abokevat
Turun kevät, jokiranta

Kajastus taivaanrannassa

punainen, sinervä, ääretön.

Korkeampi kuin Graniittilinnan torni, silti saavutettavissa.

Vieras kuin lentokenttä, jolle en koskaan ole astunut ennen

kaupunki, joka ei ole vielä ottanut syleilyynsä

Yhtä aikaa tuntematon, ja silti tuttu:

kyltit katoissa, hihnat aulassa,

tervetulon tuulahdus, toivo vilinässä.

Tuntematon kuin vain uusi voi olla

halu koskettaa naivia, paljastunutta, syhyävät sormenpäät

Tarve hengittää syvään: hohkaavaa kylmää maasta, sulavaa vettä, auringon säteitten hehkua

kielen päällä valo, orastava herkkyys, vihreys, jota ei vielä ole, mutta joka lupaa jo paljon

Aamut pidempiä, huomaamatta kevyempiä

sateessa multaa, vasta sahattua puuta, mansikkapehmiksen räiskettä

taivaanrannan valkoisessa harmaassakin lämmittävä aikomus violetista, keltaisesta

Illat venyvät ihmeiksi entisestä

eläväksi haluksi olla kiinni

osa tätä taikaa, joka ympärillä tapahtuu

tarpeettomuudeksi kaivautua peittokoloon,

Kun sen päältäkin näkee, kun ulkona kiehtoo,

värisee koko maailma.

Taika, jota en ollut uskoa tapahtuvaksi

joka yhtä aikaa on ystävä ja täysin kumma,

Ikiaikainen ja uudempi kuin mikään tässä hetkessä,

jota en voinut tietää olevan olemassakaan

mutta silti rakastin sitä jo etukäteen.

Sinä, sinä se olet, siinä

miten odotinkaan, varauksetta, varkain

Kevät.

 

Joka vuosi se saapuu, yhtä yllättäen, yhtä rakkaana. Itse olen syvään ja isosti kevään lapsi, niin paperilla kuin sielultani. Pidän kaikista vuodenajoista ja nimenomaan siitä, että tässä suloisen karussa kotimaassamme vielä on neljä konkreettista vuodenaikaa, eikä vain vähän toisistaan viileämpiä, valoisempia, heikosti eroavia aikakausia. Silti kevät on se suuri rakkauteni. Herään silloin eloon, ja tajuan sen joka vuosi uudelleen, vasta keväällä, miten pimeää viime kuukausina on ollut ja miten hengissä sitä voikaan taivaanrannassa hehkuvan valon kanssa olla. Tunnen lähteväni kevään korvalla lentoon, pari senttiä maan pinnan ylle ja sinnittelen siellä sitten aina salakavalasti hyökkäävien syysoranssien peittoon asti.

Viimeisen viikon aikana Helsingissä on ollut jo selvästi lupaus keväästä; noissa sulavissa räystäissä, paikoitellen paljastuneissa pyörätien pätkissä, kuivuvissa sorakasoissa. Harmikseni, ei se vielä kuitenkaan päässyt selän päälle. Eilen alkoi taivaalta tipahdella märkää lunta ja huomiseksi on luvattu kunnon myräkkä.

Varmasti kuitenkin jo näiden räntämössöjen jälkeen. Tarvitseehan joka vuosi ja ihmislapsi muistutuksen vielä talvesta ennen kuin todenteolla saa kiinni kevään sydämestä.

Onnellista kevään odotusta, valon iloa, heräämisen pirskahteluja! Väistämättä päässä soi Kevät, Hakaniemen rantaa kulkiessa, jalat kantaa ja koko elämähän tässä aina on pelissä.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s