Kappaleita Suomi-maailmaa

Hakaniemen torin laidalle on kasvanut valoin koristeltu kuusi. Sen kanssa kilpaa loistavat talvi-iltojen pimeässä niin Ympyrä- kuin Metalliliiton talojen mainosvalot: ”Me asumme täällä, Oxygenol, Pesula, SAK ja kultaiset kaaret”. Kaikki lumi, josta lapsen innolla oli sekaisin ja hyvillään koko kaupunki vielä pari viikkoa sitten, suli pois, eikä tullut takaisin edes ensimmäisen adventin kunniaksi. Sitäkin suloisempaa oli nähdä tänään hentojen, haaveilevien hiutaleiden leijailevan kappaleen matkaa ympärilläni tehdessäni vapaapäivän retkeä meren äärellä.

uunisaari1Tuuli tuiversi, pisteli poskia. Sama Itämeren puhuri kuin Hampurissa, napakampi vain näillä kuukausilla, herättelevämpi ja muistuttelevampi. Joitakin hentoisia lumihiutaleita oli kerääntynyt kallion koloon, suojaan pakkaselta. Kanervat horjahtelivat viimeisissä viininpunaisissaan lujaa, taistellen. Tallinnan saattoi ainakin mielikuvitella taivaanrantaan heijastuksena, jos ei ihan oikeasti nähdä siellä.

Kotona odottivat pitkään haudutettu riisipuuro, sekahedelmäkiisseli ja jouluradio. Pikkuiset valot olivat löytäneet paikkansa ikkunoihin ja hyllyn reunoille kynttilöiden kavereiksi kuin itsestään. Kanelin tuoksussa, pakkasen virkistämänä ja omien tottumusteni ympäröimänä tunsin olevani vahvasti turvassa.

Annoin katseeni viivähtää tyynessä maisemassa, joka ikkunastani avautuu. Torilla seisoi kytiksellä poliisiauto ja muistin, miten edellisenä iltapäivänä olin todistanut saman torin kulmalla aggression eskaloitumista käsirysäksi. Rypäs ihmisiä, kaksi hermostuneesti liikkuvaa ryhmää, nykimistä ja huutoa: ”Etkä *V* uskalla tulla lähemmäks *P* Mä tapan sut vielä ku tulet jossai vastaan *S* Älä koske *V* siihe muijaan *V*P*S* Pakolaiset”.

Samaan aikaan Suomi paistattelee positiivisella julkisuudella vuoden 2016 maailman kärkilistauksissa. Kansainvälisissä vertailuissa olemme valtiona ja kansakuntana – voidaanko sanoa? – erinomaisia. Olemme hyvinvoiva ja esimerkillinen valtio. Hallintomme on maailmanvertailussa tänä vuonna sijalla yksi (The Legatum Prosperity Index 2016). Tasa-arvomittauksessa pönötämme sijalla kaksi heti toisen pohjoisen valtion eli Islannin jälkeen (Global Gener Gab Report 2016). Kokonaishyvinvoinnin mittareita analysoitaessa saamme paikan kolme. Lisäksi olemme turvallisin ja vakain, luontomme vihrein (myös Sitran blogissa EPI-vertailusta, johon vihreys viittaa), lehdistömme vapaa sensuurista, ihmiset lukevat edelleen paljon ja liidämme sosiaalisen kehityksen kärjessä. Väkisinkin sitä tuntee ylpeyden pistoa sydämessään ja ponnetta leuan kohoamiseen: kyllä me sentään, suomalaiset.

Kun avaa viikonlopun keltainen lehdistön annin, näkymää ei (haluaisi) uskoa saman jengin tuottamaksi. Siellä revittellään perinteisillä maailman kauhukuvilla: miestä puukotettu, toinen hakattu sairaalakuntoon ravintolaillan päätteeksi, Pete Parkkosen suihkukuvat, naiseen käyty käsiksi lenkkipolulla, Linda jonkun Martinin kanssa ainutlaatuisissa yhteiskuvissa, Isis myy seksiorjia pikaviestisovelluksen avulla, näin selviät pikkujoulujen jälkimainingeista. Trump näyttää unohtuneen, kuten myös Erdoğan. Pahoinvointi näyttäytyy nyrkkitilastoina ja leipäjonorevittelynä. Sipilän piposta nousee monipäiväinen haloo, mahdollisuudesta alkoholilain muutokseen iloitaan etukäteen kuin vesipisarasta Saharassa. Enemmän kuin selvää on se, että työttömiä ei verorahoilla haluta elättää, pakolaisista puhumattakaan.

Luin hetki sitten Kjell Westön Kangastus 38:n (Otava 2013), joka kertoo tarinan 1930-luvun Helsingistä. Mielestäni se on hieno tuokiokuva maailmasta, johon 2010-luvun ihminen sekä eläytyy että jota pelkää. Ihmiset elävät omaa tavanomaista, ihmissuhteiden, rakentamisen ja toivon arkeaan. Yksilöiden tarinat kietoutuvat Suomen ja Euroopan kuohuntaan, toiset valitsevat puolia, toiset yrittävät rakentaa siltoja. Mietin monesti Westön fiktiivisiin kuviin uppoutuessani, kuinka paljon niissä on samaa tämän päivän Helsinkiin ja maailman poliittiseen tilaan, miten keltaisen lehdistön mustavalkoisuus suhteessa maailman valtioiden listaindekseihin sekä populismin nousuun ja toisaalta sen hyväksyminen pahoinvoinnin rinnalla samaistuu 1900-luvun maailmansotien väliseen aikaan. Toivottavasti paljon vähemmän kuin minun mielikuvitukseni antaa tilaa.

Maailma ja meidän Suomemme on ristiriitainen, monikerroksinen ja pyörii oman napansa ympärillä. On jokaiselle yksityisesti kaunis, adventinlämpöinen maailmansa, uneksiva ja toiveikas. On vihainen, onneton ja viihteellinen maailma, yksinkertaistettu. On maailma, joka luokittelee itse antamiensa määreiden mukaan kaikki järjestykseen ja kertoo sen olevan totta ja ylevää. On mielten maailma, käsittämätön, olematon ja silti olemassa kuin aavistus.

Tuomas Enbuske kehui muutama päivä sitten Twitterissä: ”Elän erittäin mielelläni Suomessa, jossa pääministeri on koko ajan suuttunut medialle. Castron ei varmasti tarvinnut olla.” Suunpieleni nousivat väistämättä pieneen hymyyn sanat luettuani. Niinpä. Noihin sanoihin kiteytyy osuvasti kappale sellaista Suomea, jossa minäkin mielelläni elän: älykäs, sarkastinen, hauska, monikerroksinen ja vapaa. Siihen maailmaan maadventtihtuu sisään monia pikku maailmoja ja jokunen vähän isompikin. Pidämmehän kiinni siitä, että näin on jatkossakin, kaikilla mahdollisuus kappaleisiinsa maailmassa.

Lämpöistä ja siunattua joulun odotusta kaikille!

P.s. Mitä Sipilän ja median yhteisiin kähmäilyihin tulee, se maailma on viime päivinä saanutkin jo rutkasti lisää värikynää (Alkuun pääset esimerkiksi tästä ja tästä).

 

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s