Ratkeileva sydän välillä Hampuri-maailma-Helsinki

 

hh_tee

Mukissa I ♥ HH -teetä, listalla Deutschpop ja haavekuvakuplassa henkilö seisomassa Landungsbrückenin kalan, makkaran ja Elben käryisessä ilmanalassa. Se voisin olla minä, minä-henkilö seisomassa siinä samassa paikassa kuin aina, katseeni loivasti oikealla, ohi König der Löwenin, kohti Elben yläjuoksua. Tuuli lyömässä kasvoihin, vuodenajasta riippumatta, muistuttamassa milloin mistäkin, kaipuusta, onnesta ja unelmista.

Minä mielikuvittelen, miten Lyypekin mukulakivikadut osuvat tossujen alle ja kylmä viima pakkaa paidan alle. Minä tiedän, että muistan aina sen juhannuksen, kun yhtä aikaa oli pakahduttava koti-ikävä Suomi-koivun lehvien syliin ja omien ystävien luokse kokkoa sytyttämään ja samalla, töiden jälkeen, kun oma viihdevipu oli eräässä Traven rannan osoitteessa käännetty kaakkoon Sadan salaman saattelemana, ei olisi voinut olla mitään muuta. Oli puhdas halu elää hetkessä. Minä tulen muistamaan varmasti ikuisesti, miltä tuntui kuluttaa Deutsche Bahnin penkkejä työmatkojen aikana ikuiselta tuntuvia tunteja tai miten ne maisemat junan ikkunasta alkoivat liittyä arkisiin asioihin, puheluihin, tunteisiin, takin kiinni laittamiseen. Milloin piti mistäkin nousta ja juosta ja koska oli myöhäistä ehtiä seuraavaan baanaan ja odottiko joku toisessa päässä.

Varmasti myös ne yhdet Kartoffelfestit, yksi loppukesän uintireissu ja toinen helteenpolttama vähän pidemmälle pyörämatkan päähän tai retki Proraan ei tule koskaan katoamaan sydänalasta. Niin surussa kuin ikävässä, ilossa kuin onnellisessa nostalgiassa, pohdinnoissa siitä, mitä oli ja olisiko voinut olla toisin, mitä teki ja miten onnistui ja olisiko ollut mahdollisuus niinkuin 1990-luvun Aku Ankan taskareissa valita useita loppuja tarinalleen, niin kaikessa se muistaa. 

dscn2980

 

Minä olen siellä. Minä kuvittelen tietäväni, millaista on niille kerran omilta tuntuneille kotikulmien nurkille taas askeleensa asettaa. Minä muistan, ja mietin, että mitä se kertoo minun pamulaisesta sielustani kaivata niin paljon, että tunne on fyysistä.

Minä luulen, että olen saavuttanut myös sellaisen henkisnostalgisen tilan, jossa voisi muistella loputtomiin. Hyppysellinen välimatkaa, kämmenellinen aikaa, korvankantama tunne-eroa ja olen valmis hyppäämään kullattujen muistojen baanaan.

Vertaan elämääni koti-Suomessa niihin kuviin, joiden parissa Saksassa elin. Kuvittelen tietäväni, kenen kanssa olisin jo ystävystynyt, jos nämä nykyisellään ympärilläni avautuvat helsinkiläiset maisemat ja kuviot olisivat istutettavissa hampurilaisiin vastaaviin. Spekuloin ajatuksella, että minulla olisi nykyisen kaltainen työ Helmikaupungissa, että kävisin edelleen ”You’re Superstars -Chrisin” joogatunneilla, osallistuisin Suomi-tulitukseen erityisesti joulubasaarin aikaan ja olisin juurtunut hyiseen, mutta kauniiseen ja persoonalliseen asuntooni, jota rakastin. Olisin juurtunut itse saksansuomalaiseen eloon yhä enemmän.

Jakautuneen sydämen syndrooma, sitä se on. Se oli sitä jo Saksassa ollessa ja nyt se on sitä pamulaisittain. Vivahde-ero. Se on myös iloa ja tietoisuus siitä, että elämä on tässä ja nyt. Ymmärrys siitä, että meillä on todella kaunis ja erityinen kotimaa. Maa, joka kätkee sisäänsä luonnon taikuutta, näkymiä, joista ei ole osannut edes haaveilla, älykkäitä, hyviä ihmisiä, jotka osaavat ajatella ja näkevät myös itsensä ulkopuolelle. Se on yhteiskunta, johon palaaminen vaatii omat kommervenkkinsä ja on kompleksinen toki omalla tavallaan joka päivä, mutta se on täynnä myös mahdollisuuksia ja sen perusrakenteet ovat todella hienosti.

Elämä on tänään, eikä se voi tai olisi voinut olla toisin. Nyt on se hetki, joka on tärkeä ja kutkuttava, ja niin unelmaisen suloisia ja vatsanpohjassa poreilevia kuin spekuloinnit ovatkin, mikään muu kuin minä ja me itse emme yhdistä eilisen kuvajaisia ja tätä päivää toisiinsa. Se ratkaileva, paksua elämänilon punaa pumppaava sydän nivoo omien ratkaisujensa ja tienhaarjojensa kanssa yhteen sen, missä paluumuuttaja- tai ulkosuomalaispölliäinen elää ja mistä hän on tähän sukkeluuksien ja muistojen täyteiseen hetkeen tullut.

dscn2957

Miten kauheaa olisi, jos ei Hakaniemen rannan auringonnousussa tuntisi niskavilloissaan häivähdystä aamuista, joina nousi pikkulintujen aamusinfonian saattelemana Elben kaupungin sykkeeseen. Miten väärin olisi, jos Eteläsataman laivojen valot eivät syksyn hämärässä muistuttaisi siitä, miltä tuntui kivuta bryggalle ensimmäistä kertaa katsomaan Hampurin sataman valojen aukenemista silmien eteen.

Jos noita muistoja ja tuota elämänvaihetta ei olisi, ei olisi myöskään tätä tänään. En voisi kuvitella eläneeni toisin, en mistään hintaa antaa pois ulkosuomalaisia vuosiani.

Niin kuin elämä on tänään ja tässä hetkessä, niin myös kaikki me kerran lähteneet tiedämme, että huomisesta ei tiedä ja se voi olla missä vaan.

Syksyn pakenevalle ja runsasväriselle valolle, unelmille ja muistoille, jotka me itse teemme

– ja itse elämälle niiden välissä.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s