Toivon tällä puolen

Maaliskuun alkupuolella pakkasin Frankfurtissa pienen matkalaukun ja suuntasin sovittuun tapaamiseen Ljubljanaan, josta matkaisin edelleen Helsinkiin. Paluu kotiin Frankfurtiin olisi kuusi päivää myöhemmin. Matkalla Sloveniaan sain tiedon, että koronatilanteen vuoksi tapaamiseni Sloveniassa ei onnistuisi. Uudelleenreititin itseni Helsinkiin, jossa sovittu tapaaminen muutettiin koronasta johtuen muutamaa päivää myöhemmin puhelinkeskusteluksi. Samoihin aikoihin paluu Saksaan vaikeutui ja muuttui myöhemmin mahdottomaksi. Pari viikkoa myöhemmin olen yhä Helsingissä mukanani samat vaihtokamppeet, jotka käsimatkatavaroihini Frankfurtista lähtiessäni kiireessä pakkasin.

Kun edes huomisesta toimintaympäristöstä ei tiedä, on mahdotonta sanoa millaisia pitkän aikavälin vaikutukset meistä kunkin kohdalle ovat. Itse en edes tiedä milloin pääsen palaamaan Saksaan ja kauanko naapurini hakee postin, vahtii asuntoani ja hoitaa kukat. Kukaan ei osaa sanoa kauanko poikkeustila jatkuu tai mitä sen jälkeen tapahtuu. Millaiseen elinympäristöön palaamme? Entä jos tapaamis- ja liikkumisrajoitteet jatkuvat kesään ja ylikin? Mitä jos en näe läheisimpiäni kuukausiin? Voiko elämän piiri pienentyä lähiviikkoina vielä enemmän? Kysymyksiä on paljon ja moniin niistä vastaukset ovat parhaimmillaankin epämääräisiä ja toiveikkaita. Väistämättäkin seuraavat viikot kietoutuvat epätietoisuuteen ja varmaa on vain, että tulevalle viikonlopulle suunniteltuja lapsen syntymäpäiviä ei vietetä porukalla, seurakunta peruu pääsiäisen tapahtumat ja kesän suunnitelmat täytyy pohtia uudelleen.

Näinä aikoina jokainen rakentaa omaa tarinaansa rajatuin vapauksin. Juoni punoutuu itsestä johtumattomista käänteistä ja viranomaisten määräämien toimintaohjeiden rajoissa. Toimintaohjeet on tehty varmasti parhaan saatavilla olevan tiedon varassa, mutta saatavilla oleva paraskin tieto voi vaikuttaa riittämättömälle. Tapahtumien käänteet voivat tuntua niin uskomattomille, ettei räiskyvimmän telenovelankaan käsikirjoittaja olisi voinut niitä keksiä, ja kuitenkin ne ovat totta, loogisiakin. Kun hallituksen ja osavaltioiden toimilla pyritään voittamaan aikaa mikroskooppisen pientä vihollista vastaan, jää kansalaisten tehtäväksi noudattaa ohjeita ja määräyksiä. Tarinoista onnekkaimmissa virus on vain epämukavuutta aiheuttava faktori, toisten elämän se voi lamauttaa pitkäksi aikaa, joidenkin tarina muuttuu pysyvästi. Epätietoisuuden ja itsestä johtumattomien muutosten armoilla on liian varhaista sanoa mihin ryhmään itse lopulta kuuluu.

Muutosten ja epävarmuuden keskellä pitää samalla pyrkiä ylläpitämään arjen kantavia rakenteita ja päivittää rutiineja uuteen toimintaympäristöön. Samalla täytyy jollain tavoin pyörittää arkea, valvoa lasten koulunkäyntiä, huolehtia vanhemmista. Voi olla vaikeaa olla miettimättä milloin työnantaja saattaa ilmoittaa irtisanomisesta tai lomautuksesta tai kauanko omat rahat riittävät. Omassa väliaikaisessa arjessani uudet rutiinit muotoutuvat vähitellen ja arki on auttamatta erilaista. Helsingissä nautin niistä vapauksista, joita täällä vielä on, mutta jotka Frankfurtissa kuuluvat perustellusti jo rajoitusten piiriin.

Helsingin tuomiokirkko seisoo muutaman korttelin päässä ja pitää vielä toistaiseksi ovensa avoinna hiljaiselle rukoukselle. Saan vielä kävellä sisään, istua lyhyen hetken kirkon penkissä ja sytyttää kynttilän kynttelikköön ennen poistumista. Kynttilän syttyessä kiitän lähimmäisistäni, jotka ovat kaukana, toistaiseksi tapaamismahdollisuuksien tuolla puolen. Mietin jumalanpalveluksessa usein kuulemaani kaunista pyyntöä ”Lohduta meitä jälleennäkemisen riemun toivolla”. Vaikka lauseen jälleennäkeminen viittaa tapaamiseen taivaan kodissa, on riemu osuva sana kuvaamaan tunnetta, jonka rakkaimpien jälleennäkeminen pitkän ajan jälkeen herättää minussa kerta toisensa jälkeen. Se on tunne, jota jaksan odottaa ja toivoa. Toivo lohduttaa, ja sitä lauseessa pyydetään -lohdutusta toivolla.

Astuessani ulos kirkosta kirkon portaita kiipeää muutama lenkkeilijä. Heitä on enemmän kuin meitä oli kirkossa; suntio ja minä. Ehkä kirkko on auki huomennakin, ehkä ensi viikolla tulee lisätietoa siitä milloin Saksaan olisi mahdollista päästä, ehkä on aika opetella odottamaan. Epätietoisuus kuuluu tähän kevääseen, epävarmuus samoin, epätoivo taas ei.